“I am a practicing Baptist and came across this while doing bible research.
After listening to this, I was brought into temptation, whereupon I lustily
engaged in carnal acts with a local harlot while performing rites of blood
majick. Three demons were manifested with names too treacherous for mention. It
was a night of diabolica, a night of sin inbridled such as is only know to
those kings who have sold their souls to darkness.”
***
Olin vain tavallinen tuulipuku-sohvaperuna, kun eräänä
päivänä minut raahattiin keskuskentällä katsomaan ykkösen potkupalloa, kuten
silloin olisin sanonut. Tuona päivänä elämäni kuitenkin muuttui, se oli
rakkautta ensisilmäyksellä. Jippo taisteli.
Siitä alkoi alamäki, sieluani korvensi halu olla
mukana yhä enemmän. Kaikki pelit piti nähdä. Laulamaan piti päästä. Tuomarista
tuli idioottipuusilmä, “Has he lost his mind? Can he see or is he blind?”
(Ne on helppoja rahoja, kun pääsee
itse pelejä tuomitsemaan.. ne jotka tietävät, tietävät). Vastustajien
pelaajista tehdään henkistä hakkelusta verbaalisista keinoista piittaamatta,
voittamisen takaamiseksi.
Minä olin aina pitänyt itseäni näin "alhaista" käytöstä
"parempana": kaikkia kunnioittavana ja suvaitsevaisena ihmisenä, mutta
odotas kun pääsin kentän laidalle, Jipon peliä katsomaan, mopo vain karkaa. On
nöyryyttä kasvattava kokemus huomata alittavansa omat (monesti täysin ylitse
paisuneet) odotukset itsestään.
Tahtoisin, että jalkapallo voisi olla katsottavissa
kaikille mummosta vaariin, lapsesta hautaan, mutta ainakin nykyään huomaan,
että eihän sinne kehtaa muita päästää kuulemaan, mitä sitä suustaan päästää.
Eikä kenenkään tarvitsisi pahoittaa mieltään. Vai tarviiko?
Sillä.
Jalkapallo on näytelmä.
Silloin kun Shakespeare kirjoitti näytelmiään ja
teatterissa oli vielä munaa. Ei katsomossa pönötetty puvut päällä kevyesti
taputtamassa vaan pahat saivat kuulla kunniansa, tomaatit ja kiroukset
lensivät. Eikä suotta, voiko olla parempaa kuin päästä huutamaan näytelmän
pahalle sielunsa puhtaaksi. Näytelmässä näyttelijällä on aina roolinsa suoja. Olisi jopa
mielenkiintoista kuulla, että kenen vallanpitäjän suunnitelma tämä teatterin
hiljentäminen oli? Tehkäähän joku tutkimus siitä, kenen poliittisia intressejä
se palveli, että rituaalisuus ristettiin teatterista?
Mutta.
Miksi en saa kirota ja huutaa näissä näytelmissä? En
tiedä, korvia kuumottaa kun jälkikäteen ajattelee taas omaa käytöstään. Jos ei
intellektuaaliset selitykset riitä, täytynee varmaan turvautua, johonkin
“miehiseen” ja “biologiseen” riittikäyttäytymiseen..
Tilanne ei ole niin paha kun katson suuren maailman
esityksiä telkkarista. Siinä lavasteista on rakennettu niin näyttävät, että
niiden alle hukkuu ja oma merkityksettömyys kasvaa niin suureksi, että oma
mitättömyyteni on selvää, eihän tässä voi mihinkään vaikuttaa. Mutta se tunne
kun menee piskuisen kentän laidalle. Vastustaja rappaa vihellyksen jälkeen
Jipon pelaajaa. Päässä kytkin sanoo *naks* ja antaa tuollaisen käytöksen
tekijän kuulla kunniansa, huomatakseen, että katohan se vilkaisi silmäkulmansa
alta, taisi tietää tasan tarkkaan mitä teki.
Sitten vielä nämä saksalaisen & itäisen euroopan
kannattajakulttuurin fasistiset konnotaatiot. Ei saakeli pitääkö sitä nyt
ihmisen olla sellaisessakin epäsuorasti mukana. Mikä meitä ihmisiä vaivaa?
Luojan kiitos, itselläni on vielä selvä ymmärrys ja käsitys siitä, että kentän
ulkopuolella tämä näytelmä ei ole todellinen.
Kai tämä kaikki liittyy, jotenkin todella ripeällä tahdilla kasvavaan nuorten miesten pahoinvointiin. Ainakin se on selvä, että aina ihmisessä oleva pahuus kaipaisi lisää yhteiskunnallista huomiota. Meidän tarvitsee saada olla rakentavalla tavalla pahoja. Pahuuden kieltäminen, liittyy siltä silmänsä sulkemiseen. Pahuus on rakenteellinen osa ihmisyyttä. Eikä pahuutta edes ole olemassa sinänsä, sen tapaa yleensä määrittää yhteiskunnallisella tasolla se, mitä pidetään sen polaarisena vastakohtana, oikeana ja hyvänä, ja siten toivottavana käytöksenä.
Kuten kaikkeen, tähänkin rituaalin liittyy käyttäytymistä kontrolloivat tekijät. Kohdallani ne ovat seuraavat, ilman epäselvyyksiä:
(1) Näytelmän jäsenten fyysinen koskemattomuus, niin kentällä kuin sen ulkopuolella.
(2) Omia ei haukuta, vaan kannustetaan, tämä on myös muuten tekemisen painopiste.
(3) Pelin ulkopuolella ei sikailla.
Kai tämä kaikki liittyy, jotenkin todella ripeällä tahdilla kasvavaan nuorten miesten pahoinvointiin. Ainakin se on selvä, että aina ihmisessä oleva pahuus kaipaisi lisää yhteiskunnallista huomiota. Meidän tarvitsee saada olla rakentavalla tavalla pahoja. Pahuuden kieltäminen, liittyy siltä silmänsä sulkemiseen. Pahuus on rakenteellinen osa ihmisyyttä. Eikä pahuutta edes ole olemassa sinänsä, sen tapaa yleensä määrittää yhteiskunnallisella tasolla se, mitä pidetään sen polaarisena vastakohtana, oikeana ja hyvänä, ja siten toivottavana käytöksenä.
Toki on tekoja jotka tuottavat valtavia määriä surua
ja vääryyttä. Ja niitä maailmassa riittää. Tälläkin hetkellä ihmiset
työskentelevät olemattomalla palkalla, olemattomissa olosuhteissa, jotta
sinulla ja minulla olisi halvemmat vaatteet ja koneet. Ihmisiä tapetaan,
kidutetaan ja myydään valtavissa organisoiduissa koneistoissa, jotka
manipuloivat ja käyttävät ihmisä omien etujensa häikäilemättömään takaamiseen.
Kuinka paljon häpeän sitä, hädin tuskin?
Ja minulla on paha mieli kun sanoin rumasti
jalkapallopelissä, kun joku teki selvästi väärin rakastamaani joukkuetta
kohtaan... En tiedä..
JIPPO! TAISTELE!
Ei saakeli.. kai se on vaan lopetettava
jalkapallopeleissä käynti?...
Ainiin
Tämän tekstin sinulle sponsoroi:
http://www.jalkapalloveikkaus.com/
P.S.
Onneksi minullakin on toivoa, koska meikä ajatteli nousta niiku Feenix, nytku meille oudoille linnuille on löytynyt turvapaikka, hyvä Eurooppa, teitsi rulaa kuitenkin!:
P.S.
Onneksi minullakin on toivoa, koska meikä ajatteli nousta niiku Feenix, nytku meille oudoille linnuille on löytynyt turvapaikka, hyvä Eurooppa, teitsi rulaa kuitenkin!:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti